sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Nokisutari kävi taas

Sinun kanssasi minä olen vapaa.
Liekit uuvuttavat
ajatukset,
entiset lepattavat ajatukset,

tuhkaa vain,
lämmintä tuhkaa
ja minä olen savu

leijaamassa sinun sielusi kautta
pyhiin kirjoituksiin,
täysikuuhun, tähtisumuun,
syvänteisiin.

Olen vapaa,
koska sinä sallit olla,
tule minuun - sillä minä olen sinun avaruutesi

ja palan tyhjiin yhä uudestaan.

Vaikka meitä oli vain kaksi,
meitä oli kolme tai neljä,

laatikon kansi lensi auki,
ovet ja ikkunat auki,
savupiipusta roskat pois!

Sydämeni lämpö

Ilon häivähdys,
katse
ja lämmin, arvostava,
hyväksyntä, ihailu.

Missä olet, sydämeni lämpö?

Missä kohtaavat arvojen maat,
missä lukematon hymyjen koski,
kimaltelevat pisarat,
romanssi.

Arkipäivää kestä en,
tylsyydessä kuihdun.

Ota minut, ilo,
vie laaksoon,
jossa voin kukkia taas!

torstai 24. joulukuuta 2015

Tuikut

Olen kynttilänvalo
hieman hämyistä
ja tuulee
pienikin tuuli saattaa sammuttaa sen.

Varo tuulemasta,
en syty helposti taas.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Mikään ei kosketa minua

Hetken matkaa vain
sinun ja sinun ja sinun kanssasi -

On niin helppo koskea
ja kadottaa.

Sinä katsot minua vaikka sinä ehkä nukut
minä tiedän, että sinä katsot.

Et sinä ole vihainen,
olet pettynyt vain,
koska minä en ollut sinä,
olin minä.

Ja seison hievahtamatta,
kun maa vyöryy alta,
mikään ei kosketa minua,
ei mikään.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Koti

Saavuin kolmen tien haaraan.

Ensimmäisen tien viitassa luki serenadit.
Serenadit, ne kolmasti hylätyt.

Toisen tien viitassa luki vapauden ja viileyden maa.

Kolmas tie oli tie mustaan vanhaan taloon,
jonka ovet narahtelivat uhkaavasti ja jonka ovien takana olivat kuolleet ystäväni,
he kaikki.

Minä mietin pitkään ja halusin valita kaikki muut tiet,
paitsi sen mustan, pimeän yön talon.
Se ei houkutellut yhtään.

Seireenit soittivat serenadeja,
juuri minulle sävellettyjä
ja design-mallit lumosivat silmäni
ja sanataide järkytti sieluani ja kuorrutti sokerilla aivoni,

muurasi muurin,
jotta minun ei tarvitsi koskea ruumiisiin,
tarkistaa, vieläkö ne hengittävät.

Ja mitä enemmän seireenit lauloivat ja hykertelin katsellessani taidetta,
lukiessani sanoja,

sitä mustemmaksi sisimpäni kävi ja minä tiesin,

se talo kutsui minua.

Otin mukaan puukon ja köyden
ja ylpeänä avasin oven, joka romahti niskaani.

Paljon kului aikaa, että pääsin jaloilleni,
että pääsisin katsomaan,
kestävätkö rappuset vielä kulkea ylös.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Tyhjyys

Tyhjyys kaduilla puistattaa minua,
yön piiska varistaa lehdet,
puhaltaa pois.

Katulappu laskee kylmän varjon kiveen.
Kosken sitä,
se hohkaa yötä syksyä jäätä.

Minne katosi sadun hohde tänään,
missä olet,
ikkunani salaperäinen kirjoittaja?

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Illan hitaat katseet

Illan hitaat katseet,
niiden tuikut,

ne pusertavat sydämeni luoksesi
ja minä palan tuikkukuppini sisässä.

Ei ole odotusta,
koska olet tässä,
sylissäni,

on vain tänään
ja luen sinua
ikkunaa vasten valuvista vesipisaroista,
ovia kiinni paiskovasta tuulesta,
hitaasti jäätyvästä mustasta maasta,
ilmasta, jota hengitän,
luen sinua.

Luen sinua kyynelistä,
ja Isisin teoista,
ja ihmisten vihasta ja surusta,
ja unikosta, joka herää joka aamu.
luen sinua talven turruttamasta perhosesta ikkunalaudallani.

Ja jostain kuuluu ääni,
joka huutaa sinua ja minua.

Riisu kulttuurini ja tietämättömyyteni,
kokemattomuuteni,
riisu tyhmyyteni,
ja katso,
olenko minä mitään sinulle,
onko minulla mitään, mitä antaa.

Vain paljas ihminen, rakkaus elämään,
rakkaus.

Se, mitä on, on.

Tänään

Herään aamuun,
sytytän kynttilät,
juon odotuksen maljan
(kahvia).

Miksi pelkäisin?

Rakkaus ei ole lupaus, 
tänään minä rakastan,
on vain tänään.

Kaikki

Sinun silmiesi valo herätti hyisen kukan,
avasi varren,
tarjosi multaa.

Ja harppu
veti tummiin syviin vesiin,
sirkuksiin,
toreille,
aavikoille ja ikimetsiin.

Se vain tapahtui
ja se on kaikki.

Seikkailu, elämäni

Eräänä päivänä saapui hän,
oransseissa froteissaan

ja miten hullaannuin niihin,
niiden arkipäivättömyyteen,

ulos arkipäivän jauhannasta.

Saapui hän
ja minä rakastin.

Ja sitten putosi harmaa syys,
jokapäiväinen herätyskello,
se harmaa,
ääni, jota inhosin,

Hän saapui jälleen, yhä uudelleen,
rikkoi lasin, kitaran ja asetukset,
katsoi silmiin ja ui sieluun,
kerta kerran jälkeen.

Vain kutsu, vastustamaton.

Seikkailu,
elämäni.


sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Yön lahja

Hämärään kietoutuvat yön timantit,
odotuksen lahjat,

että viimein avautui tähti minulle

ja minä hullu epäröin
ja aprikoin,
onko se totta.

Mitä väliä sillä on,
kun maailmankaikkeudessa ei ole mitään totta
ja samalla kaikki on

ja minä vain hiljaa katson ja avaan kämmeni sille,
joka laskeutuu.

Tänä yönä

En tiennyt ikävästä,
ennen kuin kohtasin sinut.

Lumiharso kevyesti peitti maan 
ja sinä annoit auton lämmetä viileässä yössä.

Odotin sinua hitaasti samalla kun ilta pimeni
ja tiesin, 
että olet lähempänä kuin kukaan.

Sinun kosketuksesi jälki solujen historiassa
läsnä,
tänä yönä.

lauantai 31. lokakuuta 2015

EKG

Hän on hyvin hiljaa
 ja se on vaarallista.

Se johtaa tuntemattomille poluille
elämänlangoille,

ottamaan drinkin, kaksi.

Luuletko, että rakastava sydän on hiljaa
ja odottaa?

Ei, se ei odota.

Se syttyy,
se jakaa liekit,

se ottaa.

Se ei ole hiljaa,
se ei odota.

Liekki

Sydämeni haparoi ensilumen pintaa
ketun katsetta ja
EKG:n käyrää.

Tottakai sen silmät tummuvat,
se tahtoo ulos käyristä,
sen rytmi on toinen,
vakiintumaton.

Tulisitko kanssani retkelle?
Pienelle seikkailulle?

Ethän murru?

En tahdo murtaa sinua, itseäni,
en olla painava
en lopettaa mitään kaunista.

Ei se ole niin, että kaiken pyyhkii pois,
se on niin,että antaa kaiken kasvaa!

lauantai 24. lokakuuta 2015

Koti

Minun sanani putoilevat
selkääsi pitkin
ja koskettavat sinua hiljaa.

Ne polttavat reikiä paperiin,
se roihuaa

ja tuhka nousee maan ääriin ja kohtaa tuulen,

minne se tuhkan vie,
en näe,
mutta siellä on meidän kotimme.

Syksy

En tiedä, mihin tämä polku johtaa,
mutten voi kääntyä,
pysähtyä en voi.

Minä en osaa valehdella,
minun sieluni ei valehtele,

minun ruumiini vain,
se on tässä kuin putoava lehti

ja sen sisällä liekit nuolevat jo taivaita,
värejä siellä,
lieskoja
ja minun sieluni liekit kaukana ihosta
sydän palaa.

Kaukana
ja sinä tunnet,
että olen,

olen varma siitä.


lauantai 17. lokakuuta 2015

Miksi kukaan tahtoisi yrittää?

Tulee yö
ja aaveet koskettelevat minuutteja.

Voi olla, 
lassoat hetken,
taltutat sen,

Mutta minua et ikinä saa 
ellet luovu
ellet vapauta
ja samaan aikaan kaipaa ja tarvitse.

Mikä sopii mihinkin hetkeen?

Miksi kukaan tahtoisi yrittää?!

Huoli

Ei päivää,ei yötä
yksin.
Me.
Minä en tiedä kahleista mitään,
koska ne eivät kolise.
Elämänmittainen,
tuntematon osoite.

torstai 8. lokakuuta 2015

MInä en pelkää mitään

Minä, joka en pelkää mitään,
sanon sinulle,
että suurin pelkoni
on tulla rakastetuksi.

Rakastetuksi tuleminen
kiehtoo
ja sitoo
ja sen vaaraa ei huomaa,
ennen kun siivet on leikattu.

Kun astut sisään,
ovi lukkiutuu itsestään
ja sinun yllesi kaadetaan koko historian tervat,
koko historian katkeruus,
sinun syysi,
kaikki.

Kaikki tähdenlennot pimenevät ja sinä jäät aina odottamaan yksin.

Ken kurottaa rakkauden vintille,
jää aina yksin,
puolitiehen jäävät.

Myönnän,
pelkään tulla rakastetuksi.

He sanovat minulle

He sanovat minulle,
että he rakastavat,
mutta minä en usko,
siollä se rakkaus on pölyä vain,
vain pölyä ilman minua,
ilman kosketusta,
sielun pohjaa.

He tulevat kotiini
ja tekevät tekoja,
siittävät lapsia
ja sitovat,
mutta minä olen kaukana,
minun polkuni kiertää ne teot.

Minun rakkauteni kaikkialla
se pirstaloituu tähtinä taivaalle
se hajoaa
pisaroina meriin

ota jos saat kiinni

ja ihon alla se itkee

sillä kosketus mursi sormet ja varpaat
ei tullut kaltaista
peilit mustuivat
ja rakkaudet käristivät oransseihin verkkahousuihin,

jotka laimenivat harmaiksi.

Tähdenlento,
montako toivomusta tänään saan?

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Kotilon uni

Kotilon aura on sininen.

Joku leikkasi siltä sarvet,
se ei tunnista sadetta enää,
sade jäätyi vähän
hennoiksi kiteiksi sen iholle sulamaan.

Aura murtui purppuraan
ja tuli valo,
joka läikytti juuri ja juuri jäätyneen vedenpinnan rikki.

Sen läpi näkyi liekehtivä taivas,
sinun kotisi.

Pitkä kotimatka

Muodollisuuksien sääntöjen rakennusohjeiden kirjat
eivät houkutelleet sinua,

missä olet
sinä yksinäinen kulkija?

Tervetuloa käymään minussa ja menemään taas

ja minä poimin hetkiä,
poimin hetkiä,

missä kohtaavat sielut ikiaikaisen virran varrella.

Tulee ihmisen kuoret ja ne ottavat sinut,
ne valitsevat sinun hetkesi käyttöönsä ja sinä menet

ja sinun pitää mennä.

Otan ajan  ja toisen ja kolmannen käteeni,
katson peilejä

ja ne pirstaloituvat ajassa,

lähetän sinut matkaan,
tielle,
jolle kuulut.

Sinun matkasi on pitkä ja
minä heilutan sinulle ja toivotan hyvää matkaa.

Jäätyy maa

Elämän virta valui minusta ulos,
veri vuolaasti laavoittui,

murskasi kivet ja kaupungit,
peitti alleen.

Muumioituneet kukat nousivat hiljaa
ajan myötä,
yksin,
punaisina
ja meri kohisi,
mutta kukaan ei kuullut.

Hetken kuumuus
murskaa alleen kaupunkeja valtioita,

tappaa sukupuuttoon tiikerit ja valaat.

Sillä polulla ei kasva ruoho, ei nouse orkidea,
ei putoa omena.

Sataa vähän lunta,
jäätyy maa.

Solut jakaantuivat

Sydämeni solut jakaantuivat
revontuliksi liekeiksi

se katosi tavoittamattomiin
ja jotain sen myötä

jotakin peruuttamatonta ja puhdasta

katosi

Vieläkö uneni lapsi jaksaa tulla?

lauantai 3. lokakuuta 2015

Viisaus

Kaadan kupin kahvia,
purskuttelen hampaat itsekunnioituksen rippeillä.

Miten käsittelen tätä?

En yhtään tiedä, mistä päin tuulee, missä on tikkaat,
joilla kiivetä kohti
- sitä,
mikä on tulossa

sitä,
mikä koputtaa ovella,
millä ovella,
en tiedä.

Yritän karistella kaiken sivilisaation ja
kulttuurin tuhkan,

myrsky vie,
mutta kaikki ei karise.

Minä odotan viisautta, se pötkii pakoon ja sen
häntä lepattaa,

minä värisen.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Minuutit kaivautuvat selkäytimeeni

Minuutit kaivautuvat selkäytimeeni,
vihmovat pitkin hermoratoja.

Minä tuhoan niitä
yksi kerrallaan,
tuhoan,
tuhoan.

Taakat putoilevat harteilleni
ja jaksan niitä kantaa,
sisimpääni luutuu surujen armeija
varastan kaikkien surut,
imuroin ne iloisesti nauravien minuuttien riekaleiden sekaan.

Niillä on juhlat.

Tuleeko silmä, joka näkee?

Tulee ehkä vain uusia repiviä käsiä.

Tulee uusia vyöryviä kiviä
kannettavaksi.

Yksin

- jos rakkautta ei ole
jos tapaan pelkkää sokeutta ja
pölyn pyyhintää,
kalmanhajuisia tyynylliinoja,
toisten leimasimia.

Rakastan tänään,
rakastan kokonaan, kaikki,
varmaan tuhkaksi asti

jonakin päivänä toinen hän sanoo minulle
että olen syyllinen,

tulen kantamaan vuosien vihan ja painon
tulee se päivä,
jolloin maa vyöryy ylleni
hermoratojen vihmonta lakkaa
ja minuutit on tuhottu loppuun.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Jäädyn

Suruja en kaipaa yhtään enää
En arvostelua
En mitätöintiä repimistä vastustusta
Suruja en tahdo

Kaipaan sitä, että joku näkee minut
Mutta aina alkaa sataa roskaa

Renesanssi runsaudensarvi
Kaivo

Olen

Ja joka kerta annan tyhjentää itseni
Kaikille
Jokaiselle vastaantulijalle

Syö minut
Juo minut tyhjiin
Ota kaikki pois
Ei ole arvoa

Heitän itseni
Myyn

Otsassani on kyltti,

jossa lukee,
"Tyhjennä minut
For Sale",
Ilmaiseksi.

Tai ehkä minä maksan sinulle,
että teet sen.

Ota pois.

Kyyneleet jäätyvät silmien sisään
Jäädyn



tiistai 29. syyskuuta 2015

Emme ole vahvoja enää

Me emme ole lapsia enää,
me tiedämme,
miten arvaamattomasti liikkuvat tuulet

ja tiedämme,
miten puut varistavat auringon iholtaan
ja käpristyvät suojelemaan sisintään.

Me emme ole kirkkaita enää,
suola on hionut särmät
ja reunat ovat hiiltyneet,
ne ovat mustat ja harmaat.

Emme ole rikkaita,
koska tuhlasimme perintötiedon,
ahmimme janoomme ja nälkäämme
kaikki sodan runtelemien lasten ruoat
valutimme veden pohjattomiin kaivoihin niiden juoda,
joilla vettä oli ennenkin tarpeeksi.

Emme ole vahvoja enää,
me murruimme uutistulvassa
surun ruumiinavauksissa
syysmyrskyn riekaloimissa jätevuorissa.

Olisiko aika lopettaa
ammentaminen
surujen sukellusmatkojen
loputon ostaminen?


Kohti

Sillat kolisevat tyhjyyttään.

Aaveet kiertävät
verenhimoisina,
ne näykkivät
liehuvan hameen helmaa.

Joki virtaa
mihin sattuu
suuntaa vailla,

tulee hauki
ja puree elämälangan pään pois.

Ilman päätä
varjojen metsässä

yksinäinen vaeltaja katsoo,
miten peilit kilahtelevat toisiinsa.

Tulee sumu,
tyhjä silmä läpivalaisee tilan,
se on auki

ja sininen käsi laskeutuu kohti,
mutta kohti mitä
- siellä ei ole yhtään mitään "kohti".

lauantai 19. syyskuuta 2015

Se on

Älä odota.
sillä käsitellä et voi.

Älä kaipaa,
se pysyy,
jos se haluaa.

Älä vaadi,
älä pyydä,
älä rukoile,

Rakasta vain,
ihaile vain,
anna elää

- se on.


Riisuminen

Riisuminen on vaikeaa,
koska joka ikinen vaatekappale on liimattu pikaliimalla,
kaikki ne ovat syöpyneet ihon sisään,
eivätkä irtoa liottamalla.

Vaatteet ovat minun vankilani,
mutta riisuminen sattuu

ja joskus vaatteeni on liimattu muidenkin ihoihin,
joudun riekaloimaan myös heitä.

torstai 17. syyskuuta 2015

Uudelleensyntymä

Sulan,
ajatus nostattaa höyhenet,
ne lehahtavat

ja joku heittää vettä.
Sekunnissa
se höyrystyy ja nousee ilmaan
ja katoaa.

Sulaa teräs,
virtaa laava,

muumoituneet idut kihahtavat
siniseen mereen

polttavat polun sen pohjaan
ja vesi kiehuu.

Ihan turhaan sinä tavoittelet höyheniä,
sillä ne syttyivät jo.

Älä leiki tulella,
sanoi hän
ja hän tiesi.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Tiesin

Tiesin, että tulee päivä vastata.

En halunnut tietää.

Minulla on vastaus,
mutta se on liian pieni.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Kodin muisto

Han saapui eräänä päivänä
ja jäi.

Minun kodissani oli etäinen kalan tuoksu
ja minä kammoan kalaa.

Olin juuri kohdannut rajani ja hän pelasti minut siltä,
mutta jouduin saman tien toiselle rajalle.

Olin ehkä jo kohdannut sen, joka
sekoitti kaiken ja lupasi kaiken ja palvoi

ja sen, joka kuumensi minut ulkoa,
mutta jätti sielun jäähän

ja höyheniä leijui huoneessani hitaasti tuhansittain
katosta lattiaan.

Hädin tuskin poistin suomut sängystäni,
kun jo värisin, kun luulin.

Päivä päivältä poistin minuuteni,
kuorin tärkeät asiani pois,
ja pukeuduin uusiin vaatteisiin korkokenkiin kotelomekkoihin,

ostin uusia kortteja ja
jälleen myin sieluni taas ja taas,

enkä osannut lopettaa vielä.

En muistanut, miten bussista pääsee pois,
huusin hädissäni,
mutta kuljettaja vain kiihdytti vauhtia

ja minä hyppäsin siniseen auraan,
ja sade satoi minut läpikotaisin märäksi,
jotta muistaisin kotini vielä.

Tervetuloa

Itken taas
menetettyjä ystävyyden päiviä,
nahistuvaa punaista ja kultaista ja sinistä
ja kesää,
joka ei tullut.

Ystäväni sinä kadotit monta päivää vihassasi ja surussasi
ja minä odotin,
milloin sinä palaat.

En minä tiennyt,
palaatko sinä koskaan,
kaikki ystävät eivät palaa.

Voi, miten minä rakastan minun ystäviäni,
niitä,
jotka lähtivät,
ja niitä, jotka palasivat.

Voi, miten paljon minä kaipaan sitä ihmistä,
joka oli kokonainen
ja kaikki
ja hänen täytyi mennä niin varhain ja minä jäin.

Ihmisten harhoja,
kliseitä,
tuotemerkein naamioituja turhuuksia,
pelkkää small talkia

katson tyhjin silmin,
kunnes he palaavat.
ottavat syliin tai potkivat

- kaikki saavat tulla.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Sirkuksen kuolema

Ja tuli päivä,
jolloin ympyrä sulkeutui
ja syreenit varistivat vanhat asunsa hankkiakseen uudet.

Orapihlaja synnytti punaisia lihavia marjoja
vuosien tauon jälkeen
ja menetti kätensä,
joilla se kurotti kohti omenapuuta,
jolla ei ollut tarjottavaa
ja taivasta,
joka tarjoili tähdenlennon toivoa.

Kypsän iän sirkus,
kosketuksen koura,
joka sitoi halki vuosisatojen ihmisiä yhteen,

se koura taltutti taas moottorisahan ja leikkurin ja sahan kautta
hetken omalle paikalleen,

niin tyyni oli ystävyyden hetki
ja rauha,
kaikki langat kietoutuivat, vaikkei niitä edes ollut
ja onnen käsi taas haparoi heitä.

Sattui katsoa,
kuin orapihlajan piikki rinnassa,
tunkeutui läpi kenkien, maan ja betonin,
rapistuvan tulilaastin ja pihalaattojen muiston.

Kenellä on oikeus arvostella sitä?

Avaisitko ikkunat?
Sirkus ei loppunut, se vasta alkoi!

Hän ei kertonut

Hän ei kertonut
ja yritin arvata.

Avasin oven ja kaikki ikkunat
ja lensin oksalle laulamaan.

Laulu soi hetken
ja tuli vilu,

jalat jäätyivät oksaan
ja lehdet putosivat.

Jäin katsomaan niiden matkaa,
miten hiljaa ja hitaasti ne laskeutuivatkaan!

Hän ei ehkä huomannut,
ehkä jää suli,
ehkä ei.

Sinä hetkenä oli liian myöhäistä,
ovet ja ikkunat kiinni,
jossain jo soi,

kivet liikahtelivat.

Puen takin päälle

Ihmisiä tulee ja menee,
ihmisiä jää.
Minä olen. 

Joskus he poistuvat,
mutta minä olen kivi veden alla,
olen muuri.

Voi lyödä, murskata, purkaa,
olen tässä.

Ne kohtaavat ja läikkyvät
irtoavat ihoista
ja leijailevat tuuleen
ja keltaiseen iltaan.

Vilja kohisee,
kun korvan laittaa ihan lähelle.
Pieni hiiri juoksee yöpakkasta pakoon.

Ja elämät kohtaavat,
tulee viljaa.

Säteet painuvat metsän rajaan,
tulee kylmä
ja minä puen takin päälle
ja olen yhä ystäväsi.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Tie polttaa

Jonakin päivänä huomaan,
se oli vain unta,
ja olkoon niin.

Mutta tänään,
katson silmiisi ja näen niissä
tuhansien öiden sadut
ja ne kertovat minulle:
Jossakin on tie.

Näen vain kaikkien ihmisten risteyksiä,
en etsi niitä.

Ja minun ihmiseni,
tahdon sinut nyt
ja tahdoin tuhat vuotta sitten
ja tahdon sitten,
kun maailmaa ei enää ole
ja sinä olet poissa
ja minä,
tahdon silti.

Katso,
tie polttaa,
en voi odottaa,
olen matkalla.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Musta kivi

Aikojen alussa halkesi musta kivi,
sen puoliskot sulivat laavana kahtia,
ne verivät vastakkaisia rinteitä
ja katosivat toisiltaan.

Ne jatkoivat matkaansa
ja hengittivät hitaasti, etsien,
etsien.

Ne tiesivät kyllä toisistaan,
mutteivät kohdanneet kuin siruja,

tai olivat tunnistavinaan,
mutta tuttuus katosi pintakerroksen jälkeen,
hengityksen rytmi ei ollut sama.

Joka kerta ne valitsivat uuden polun.

Syvällä sisimmässään ne tunnistavat toisensa,
mutta vieläkö ne sopivat toisiinsa,
ovatko reunat hioutuneet liikaa?

Mitä ne toisistaan etsivät?

Sininen valo

Katso,
mikä on tuo kajastus,
sininen valo?

Kuljen kohti,
mutta se etääntyy askel askeleelta,
ja vaihtuu yöksi.

Öiden jono,
pitkiä valottomia tunneleita.

Joskus kompastun
ja katso:
Kiiltomato!
Ja kaikkialla yhtäkkiä on valoisaa.

Kuinka kevyesti voikaan tuulla tunnelissa,
yössä,
pieni valonsäie hipaisee poskea,

vaikka kaukana,
se on läsnä,
tunnen,
se polttaa.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Jotakin

Sinä tulet,
mutta unohda odotukset,
oletukset.
Unohda kaikki.
Vain tule.

Jotakin on, mutta mitä,
sitä emme tiedä.

Elämä on lyhyt.


sunnuntai 23. elokuuta 2015

Eräänä loppukesän päivänä

Hän saapui eräänä loppukesän päivänä
ja jäi.

Hän katsoi ja silitti ja sanoi,
pyysi lepäämään, rauhoittumaan.

Hän leikkasi aidan ja rikkinäiset portaat,
avasi oven
ja puhdisti likaisen taulun
ja neuvoi.

Hän pukeutui tyylikkäästi,
hän edusti ja oli hyvä.

Hänen asuntonsa oli korkea,
elämä sileä.

Ja minä yritin muuttua sopivaksi,
kaivertaa elämäni mukautumaan,
kelvolliseksi.

Palelin.

Ja tuli päivä, jolloin sydämeni särkyi,
sanat kaikuivat tyhjinä.

lauantai 22. elokuuta 2015

Jossain, jollekin

Tuleeko syys?

Sanat lyövät tyhjää
selkeys ei tule.

Hän kysyy niin kuin ennenkin
ja kommentoi ja on.

Hänen sanansa tuttuutta täynnä,
ehkä hän muistaa,
ehkä hän kaipaa.

Voi olla,
että voisi olla enemmän,
jossain,
jollekin.

perjantai 21. elokuuta 2015

Aika on ystävämme II

Ne vaeltavat ajassa,
valosta valoon

ja kuiluihin syviin,
alas,

alas.

Ja joskus ne pyrähtävät
lukemaan pilvet,
erityiset.

Ja joskus ne kohtaavat.
Pysähtyvät.

Kunnes valo ja kuilu kutsuu niitä taas.

Aika on ystävämme,
se tarjoaa hetken levon

matkalla tuntemattomaan.

Tunnen sinut.

Haaste

Tänään ymmärsin,
että kadotin itseäni.

Se oli pysäkki,
hetken lepo matkalla,
joka jatkuu tuntemattomaan.

Tiedän jo,
en voi jäädä pitkäksi aikaa.

Siivet eivät pysy aloillaan
ja liekit.

Voi olla, että ne palavat huomenna pois,
en tiedä.

Minussa ei ole salasanaa,
olen auki,
aina ollut.

Mutta sisään ei ole löytänyt moni,
ovi on kyllä ollut auki,
mutta ohi on kulkenut moni.

Olen sirotellut itseni kaikkialle,
ja niistä paloista kasvoi kukkia ja sirpaleita.

Haasta minut.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Aika on ystävämme

Me heräämme johonkin,
jossakin soi.

Ajassa liikkuu jokin,
muttemme erota, mikä.

Tapaamme,
tapaamme,
ja tapaamme,
vaan emme kohtaa

Kaiken, minkä kielsimme,
kaiken, mitä halusimme,

se kaikki oli johdatusta vain,
toiseen,
toisaalle,
muualle.

Ehkä pakkasimme matkalaukut liian täyteen,
ja matkustimme liian kauas,
tai eksyimme tieltä?

Miksi piti kiertää koko kartta?

Me aina eksymme,
kartat eivät pidä meistä.

Rappuset, aikataulut, kellonajat, talot, alleviivaukset, toimistosihteerit, kirjekuoret,
ne väistävät ja katoavat taivaan tuuliin,

yksitoikkoiset elämänohjeet, suorat linjat ja tiet,
valmiit kivetykset, asfaltit,
ne kaihtavat meitä.

Navigaattori antaa vain suoran tien,
mutta entä jos haluaa kulkea sitä toista?

tiistai 18. elokuuta 2015

Saksofoni

Se tuli kuin veitsi,
se tuli taas.

Hän sanoi
ja suru läpivalaisi minut.

Olla jossakin,
erottumattomissa,

olla jossakin
samaa massaa,
on leima,
toiseus.

Tarpeeton,
väärä,
tyhjä,
he luulevat

- eivät osaa mitata,
koska mittarit ovat väärät.

Minä lamaannuin
kulttuurimme tyhmyydestä,
ihmisten sokeudesta,
välinpitämättömyydestä,
laiskuudesta,

veitsi sielussani kiertyi taas juuri sen verran,
että takanani

on punaisia tahroja
ja tyynyni itki.

Kaukana, kaukana
joku soi hiljaa,
mutta en erottanut säveltä vielä.

Jotakin mittaamatonta ja tärkeää
koputtaa oveen,
mutta en tiedä,
kykenenkö avaamaan sen,
vai onko se vielä liian raskas.

lauantai 15. elokuuta 2015

Iloisesti vanhahtava

Olen aika vanha ja haluankin olla.
Voisitteko ystävällisesti antaa minun olla?

Kysyn vaan,
kuka pyysi noita rypynsilitysrautoja ja ravinnelisiä?

Olen kaalimato ja kartta
olen itsepintainen täi

tukassa.

Olen oikeastaan hirveän vino
ja mikä parasta
- haluankin olla.

Vinous tekee minut iloiseksi
määrättömäksi mittaamattomaksi.

Olen ihanan vino.

Olen äärettömän ihana
mikä sinua onneton vaivaa,
kun et tajua!

Sinä teet kaikkesi,
että muuttaisit minut
juustohöylällä
parsinneulalla
mustelakoilla ja karhunvatukoilla.

Purkkien armeija hukuttautui juuri laskiämpäriin
- ymmärrä,
minä en halua!

Sopiiko,
että hengitän,
sopiiko,
että kukaan ei määrää?

Tässä. Nyt.
Ja kukaan ei määrää rajaa runno.

Kiitos!

maanantai 10. elokuuta 2015

Läpinäkyvyyden kirous

Olen ikkuna,
olen röntgen,
olen peili,
olen pohjaton vesi

ja vastavirtaan pyrkivä kieppuva koski,
olen sen kivet,
jotka nousevat vedestä tuttuihin paikkoihin.

Olen sinvihreä valo tunnelissa,
olen vapaaksi karkaava valo,
tunnelin loputtua
häikäisevä hetki,

joka vain on,
sitä vastaan ei voi taistella.

Ja sinä tiedät,
koska minä olen lasia,
läpinäkyvä,
hauras kuunsilta koskea.

Minä en osaa valehdella
ja sen on elämäni suru ja onni.


sunnuntai 9. elokuuta 2015

Tulisi ymmärrys


En jaksa odottaa huomista viisautta,
sitä joka selittää kaiken

En jaksa odottaa kaipuun tunnetta,
en sitä, että tämä riittää.

En halua tulla järjestellyksi,
en muuttua toiseksi

saisinko vihdoin olla vain minä?

Tulisi joku,
etsisi
kaipaisi

minua

tällaisenaan

tulisi ymmärrys.

Voisinko olla jollekin täysi
ja juuri sellainen,
kun pitää?

Ehkä minä aikojen lopussa kirjoitan vain sanoja sanojen perään,
odotan silmien sisäistä väriä ja valoa yhä uudelleen,
seikkailen,

kun ymmärrystä ei tule,
kun olen kelvoton
parantumaton
väärä.

Polku

Minun on nähtävä tämä,
oireet alkoivat jo kauan sitten.

Kotini on jossain tuntemattomassa,
se tuttuus.

Minä kohtasin sen usein,
mutten tiennyt,
mitä se on

jotakin menneen kajoa,
jotakin tuonnempaa,
jotakin, mistä on merkki,
muttei tietoa.

Se lanka.

Minun on mentävä,
minun on katsottava tämä polku.

Uusi nimi

Kukaan ei ole koskaan rakastanut minua niin
Että minulla olisi sille tunteelle nimi
Minun uusi nimeni

Väärät sanat

He ymmärtävät rakkauden
ja rakastettuna olemisen eri tavoin.
He sanovat, että he rakastavat,
mutta sanat ovat minulle väärät.

Riittävän syvällä,
miltei tavoittamattomissa
on minun rakkauteni,
rakastettuna olemiseni,

hauraana,
hetken kirkkaana kosketuksena,
joka katoaa sillä hetkellä,
kun elämänlanka löytää äitikasvin

ja alkaa elää sillä.

Sinä hetkenä katoaa rakkaus
ja minä olen taas yksin.

Ei koskaan

Vieläkö on jäljellä jokin
"ei koskaan"
jota en olisin joutunut mitätöimään
pyörtämään ympäri
hukkaamaan?

Järjestäen jokainen niistä astuu eteeni
vastustamattiomana
- ja nauraa minulle,
yksi kerrallaan.

torstai 6. elokuuta 2015

Olen mennyt jo

Olen elänyt paljon,
en sano,
että liian paljon,
mutta melkein.

Olen mennyt jo.

Sudet hiipivät hiljaa,
pimeän varjot,
ne houkuttavat,
hautojen vartijat

ja syklaamin tuoksu.

Minä en mahda sille mitään,
olen mennyt jo.

Puron pohja pettää,
minun jokeni,
se virtaa ylämäkeen,
hetket pirstaloituvat,

syysaurinko välkkyy

ja ruoho käpristyy hiljaa.

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Muistini on lyhyt

Koska muistini on lyhyt,
kirjoitan sen muistiin nyt.

Minun matkalaukkuni on pölyinen siksi,
että tykkään siitä pölyisenä.

Hevoseni hirnuu,
syö seteleitä ja aikaa.

Odotan
ja ajoissa oleminen on minulle tärkeää.
Häpeän.

Palelen,
pelkään
ja odotan.

Odotus hivuttautuu
eikä suostu väistymään,
vaikka sitä tyrkin.

Pilvet

Pysähdyin lepäämään hetkeksi
luovuin itsestäni
ja tein kaiken toisin

Ja minä pidin siitä
se oli turvallinen myrskytön yö
tuulet vaimenivat
ja jättäydyin itseltäni rauhaan

Kunnes tulivat pilvet
ja piilottivat levon auringon
ja syvyys minussa oli jo karannut pois

ja pelkäsin paljastua
pelkäsin paljastua

Varaa hotelli ravintola laivamatka jollekin muulle
minä en sinne tule
Sanojen kaipuu liekittää korventaa polttaa
ja ihoni värisee
niiden painosta

ja saatan palaa
ei jaettuja öitä enää
ei jaettuja lounaita
ei järjen ääntä

minä haluan kaiken, en yhtään vähempää
ja se kaikki on hyvin kevyt
kevyempi kuin yksikään sana
yksikään kosketus
yksikään ääni

Jos voisin

Vaihtaisin sieluni
vaihtaisin leppeisiin tuuliin
ruohonleikkuriin
ja rapakon hiljaiseen holinaan

Jos voisin,
en kaipaisi,
unelmoisi,
pettyisi

Minä astuin taloon,
jossa oli minulle katettu pöytä,
siellä oli pöydässä kaikki,
mitä olin kuvitellut ikinä pöydässä olevan.

Ja minä hetken uskoin,
että olen sen pöydän ihminen,
se,
jolle se oli katettu.

Ja vähä vähältä hiipi epäilys,
askeleeni katseeni oli väärä,
luontoni riittämätön.

tiistai 4. elokuuta 2015

Kaikki lamput olivat syttyneet jo

Kello kuusi aamulla
herään tiistaiaamun juhlaan

Kaikki lyhtyni syttyivät jo
enkä tiedä, haluanko sammutella niitä

Tänään aurinko heräsi myös
aikaisin
Se piilottaa lyhdyt muilta
mutta minä palan
enkä ymmärrä, miksi minä annan niin tapahtua

Aurinko kurkisti pihani särkyneille sydämille
ja ihmetteli aamukahviani
villintyneellä pihamaalla

Minä luulin niin paljon
ja kohtasin
ja sain
ja minulla oli kaikki,
ihan kaikki oli käsissäni,
en tarvinnut mitään lisää.

Uskoni oli vahvempi kuin todellisuus
ja pettymys hiipi hiljaa ytimiini

ja minä en halunnut rikkoa taas
en halunnut karata
en halunnut.

Minä en tiennyt, että minussa on paikka vielä odottamassa
minä en tiennyt,
että kutsu uloittuu minuun
se tuli jostakin minua kauempaa

Se oli olemassa ennen minua
entisten aikojen elämien takana
jokin joka muistutti minua jostakin hyvin vanhasta
ajattomasta

jostakin unohdetusta
nujerretusta

Minä matkojen vihaaja
kova ja vahva
ajan musertaja
kaiken jaksaja
ja epäitsekkyyden ilmentymä,
maailma putosi harteiltani

ja minä seisoin tässä
Baalbekin raunioilla
ja joku kuvasi takapuoltani puoli tuntia
ja minä olin tuulten lapsi taas.

Mitä minulle tapahtui,
kun kuulin hiljaisen kutsun
ja ne lamput syttyivät minussa
ja aloin hiljaa soida?





maanantai 3. elokuuta 2015

Elämän tarkoitus

Jos sinä haluat,
käytä minua,
käytä kokonaan ääriä myöten,
minä olen sen arvoinen,
voit luottaa minuun.

On yksi pieni ehto:
Et saa haluta, käskeä, toivoa mitään.
Saat kaiken,
jos et tarvitse mitään.

Pisaraakaan enempää et saa.
Ja tämä on tärkeää.

Kun olet löytänyt kaiken,
puhalla pois,
kuin voikukan hahtuva tai pellava,
tai sideharso parantuneen haavan päältä,
jos sellaisia tapaat

ja minä lennän
kudon kyynelistä morsiushunnun
ja heilutan sillä sinulle ja maailmalle,
jos muistan.

En minä tiedä, minne menen,
elämä ei kertonut minulle,
seuraan tummanpunaista mutkaista lankaa,
elämäni arvoitusta,
lohdutonta ja jyrkkää.

Jokainen puhallus on rotko
ja rotkoista juovun.

Minä tahdon tulla käytetyksi
viimeistä hahtuvaa myöden,
luiden uumeniin,
silmäripsien ääriin.


lauantai 1. elokuuta 2015

Minä usein katoan

Minä usein katoan
koska haluan olla toisille hyvä

minä katoan
luovun ja lopetan

vaihdun värittömäksi
ja livun pois

Minä teen niin kuin tehdä pitää
noudatan sääntöjä ja
uskon

Mitta sisälläni sielu lepattaa
jo toisaalla
se tekee omiaan
ja lipuu omaan tietään

kummaa

Minä joskus toivoisin
että saisin sen talttumaan
mutta se ei taltu

Juuri kun luulen olevani
korkealla
ja viisas

Juuri sinä päivänä minä en ole
ja tapahtuu jotakin
joka pudottaa minut pohjani läpi
ja vajoan

Uumeniin karkaan
paidatta
säännöittä

On ihan sama millaiset kahleet minussa on
minä olen juoksuhiekkaa

Viiraa

Levottomuus minussa tuhoaa minut jonakin päivänä
se on kuin juoksuhiekkaa

toivottavasti se ei tuhoa ketään toista,
minut vain,
minä joudan kyllä
kun olen elänyt loppuun

sielun liekki
kohtaamisen kaipuu

minä haluan palaa kummastakin päästä
ei ole muuta elämää

voisiko aikani tulla jo
voisiko tuhota vähemmän

mikä siinä on, että kun avaa silmät
silmät täyttyvät
ne täyttyvät

enkä minä tiedä, miten pysäyttäisin ajan
ja sanoisin ei,
älä tule, sillä minä haluan,
että sinä tulet

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Yksin, aina yksin

Uskon rakastumiseen ensi silmäyksellä
uskon tunnelien päättymiseen
uskon sänkyjen narinaan
ja leutoihin kesäaamuihin.

Uskon kahviin ilman maitoa
viileisiin vesiputouksiin
miestenlehtien tilaamiseen
ja äkilliseen rikastumiseen.

Uskon onneen
uskon tulipalon sammuttamiseen
uskon kiemurtelevaan elämänlankaan
ja kyyneliin
ja särkyneisiin sydämiin,
joita pihoilla kasvaa.
Uskon auringonpolttamaan ruohoon
ja pilvien hiljaiseen haihtumiseen,
omenapuun oksien välistä karkaaviin auringonsäteisiin.

Kivistä on, liukastakin,
joka nurkalta kuuluu päättömiä kuiskauksia,
mitä minä sanoin,
olisit vaan uskonut.

Uskon, että jonakin päivänä tulevat ääriviivat,
piirtävät kauniin,
kadonneen poissaolevan syntymättömän.






Lyhdyt syttyvät toisissa pihoissa

Olen kuunnellut sanoja tarinoita
mitä lie
olen kuunnellut.
Olen kannustanut tukenut,
kuullut niitä tarinoita.
Olen hyväksynyt, ymmärtänyt, liikaakin kai,
ainakin liian kauan.

En ole kylvänyt elämänlankaa toisten orapihlajoihin.
Ei ole minun asiani kylvää.

Näen kuinka kahviloissa baareissa kaduilla
he kertovat toisilleen asioita.

Olisiko kohtuullista,
että voisin odottaa samaa?
Että minun valintani,
huonotkin,
saisivat tuen ja lohdun?

Ilta pimenee,
silmiin sattuu,
olen äänettömien sanojen tyhjyydessä.

Lyhdyt syttyvät toisissa pihoissa.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Se muistuttaa nuoruudesta


Minun pihani villiintyy niin kuin minäkin,
kaappini on sekaisin ja asetelmani aikajärjestykseni

Mutta en voi olla hymyilemättä lehdille,
jotka värisevät tuulessa,
valoille,
jotka muistuttavat loppumattomuudesta

Kitkemättömänä
järjestelemättömänä
puhallusta vaille valmiina

tule ja ota

Hatut

Joskus minä ajattelin,
että mitä se rakastaminen on
ja se mitä silloin ajattelin,
voisi olla vaikkapa tällaista.

Jos sen sanan laskisi hetkien ylle kuin hatun, sopisiko hattu?
Minä en käytä hattuja, mutta kyllä ne sopivat,
hyvin sopivat!

Tänään minä muistin

Tänään minä muistin,
että olen kevätihminen

Aurinko putosi sukille
ja kun suljin silmät,
se koko talven kadoksissa ollut punainen
tuli silmieni sisään taas
- polttava punainen
ja ne kuvat!

Liekehtivät
unikot ja feeniksit ja ornamentit
silmieni sisässä

Pilven tultua palasi harmaa,
mutta kipinä jäi

Ja minä hymyilin kotiin asti

Kaipuun kärventäessä poroksi
sukat,
sukat, ne kihelmöivät, odottavat lupaa nauraa,
ne eivät pysy langoissaan,
tursuavat villintyvät

Ja minä yritän hillitä niitä,
mutta aurinko keri jo langan taivaaseen
Ja sydämeni ujelsi lanka viuhuen perässä
unikonpunaisin silmien sisäkuvin
ornamentein
Maurin kevään viimeisen syvävenyttelyn gregoriaanisin sävelin

Keväiden kautta tulevat kesät,
ne istuvat ikkunalaudoilla,
haparoivat lämpimiä tuulia,
palelluttavat hennot varpaansa ja kukkansa
kun on kiire ottaa taas
pakenevat tuulet ja silmien sisäiset liekit...

Valkoinen kassi

Hänellä oli eri parin sukat
ja valkoinen kassi, josta pilkotti punaista.

Hän ei näyttänyt turhan tarkalta, mutta lämpimältä ja valmiilta seikkailuun.

Hän venytteli, niin kuin me kaikki, eikä ollut vihainen, ei ollut suun viivaa, ei muuria, ei rajattuja kulmakarvoja.

Kurkistin katseeseen: Oli pilke.

Hän kysyi minulta

Hän kysyi minulta, että joustanko minä, annanko periksi ja kun minä myönsin, hän sanoi, että taitaa olla vakavaa.

Minä ajattelin, että ei ehkä niin vakavaa, mutta aika ihanaa ja erityisesti hauskaa. Kuulostella toisia tapoja, muuttaa omaa ja huomata se, mikä oli minulta piilossa ennen.

tiistai 17. helmikuuta 2015

Huvipuisto

Aika monta kiveä ja taskunpohjaa olen kääntänyt,
aika monta kotelomekkoa sovittanut
ja monta monta sitruunakyyneltä kuivannut.

Nyt on vaan niin kivaa,
voi levähtää ja odottaa yhdellä kertaa.
On ihanaa, kun on joku, josta tykkää,
Eikä tarvitse yhtään miettiä,
tykkääkö.

Eka kerta, kun en mieti.

Minä, joka en pitseihin kajonnut,
vedin päälleni harmaat
ja kauhtuneet
ja reikäiset

ja nyt olen ehkä kohta riittävän vanha ostamaan
vaaleanpunaiset ja korolliset.

Ei tarvitse nyt suojautua säkkeihin
ja peittää,
yrittää olla kamala ja ruma,
ettei kukaan tulisi liian lähelle.
(Nyt rypyt ja harmaat haituvat ovat jo todellisuutta.)
Kuvittelen olevani turvassa,
aika näyttää, kuinka turvassa olen.

Elämäni huvipuisto
ja kauhujen talo
- tulee olemaan vastakin.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Samettia läikkyy

Sinun kuvasi piirtäminen on mahdotonta,
koska se alati muuttuu,
sinuun edelleen virtaa purot ja pirskahtelee uuden sateen vedet
ja sinusta läikkyy samettia ja hymyjä ja
pikkulintuja takapihoille laulamaan.

Enkelinsiivet havisevat, kun sinä pyyhkäiset tieltäsi kaikki enkelit
ja jokin oikeasti hyvä istahtaa niiden paikalle – sinä -
ja se hymy
se on läsnä kaikissa kosketuksissa
talven jäädyttämissä puroissa,
auringon varjoissa, jotka väistyvät tieltäsi
ja sinun iätön aurinkosi korkkaa yhä uuden kuohuviinin
ajamaan yksipyöräisillä pitkin Lahden koluttuja katuja.
Näinä päivinä leimattuja tyttöjä ja poikia ja taloja vilisee kadut ruuhkaisina,
kunnes sinä pyyhällät paikalle
ja peset leimat pois.
Kadut ja muut vanhenevat, mutta sinun aikasi pyrähti lentoon,
se ei mahtunut vuosien sisään.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Au

Sinä,
jotakin tuttua tunnistettavaa
silmien tuikkeessa,
kiukuttelussa,
hetken haparoinneissa,
sivalluksissa silityksissä.

Salainen kaivo,
sinne lukot avaimineen
syvyydestä nousee vapaus
ja kevään oire
sen jano ja ulottuvuus,
aamu-uni.

Sydämelle täytyy tehdä laajennusleikkaus.

Suu ja silmät ja muu.
Rapean raikasta,
valmistumatonta,
jotakin, mitä odottaa odottaa.

Ja kannattaa odottaa vaikka sata vuotta.

Sinä,
koko paketti,
jonka sisällöstä en muuttaisi piiruakaan,
ja jonka joka ele on mysteeri.

Ihana.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Vallankäyttöä ja välittämistä

Mistä minä tiedän,
mikä on vallankäyttöä ja mikä välittämistä?

Kelpaako hän ja tila,
jos siihen joku puuttuu?

Kuka saa tulla, kuka ei,
mikä on auttamista,
mikä arvostelua?

Yritämmekö ottaa salaa vallan analysoimalla?
Menemmekö söpön kulissin taakse?

Vai puuttuuko toinen,
suojatakseen itseään?

Yritämmekö luoda samuuksia ympärillemme
tottumuksen takia,
turvaa tuodaksemme.

Arvostammeko toisen todellisuutta,
jos autamme eri tavoin,
kuin siellä kuuluu?

Koti

Kaikki jumalat minua varjelkoon olemasta riesa ja rasite.

Jos mahdollista vaan on väistää kaikkia lupauksia,
sitoumuksia,
pakkoja,
kahlitsevia aikatauluja,
elämänmitttaisia valmiiksi tallattuja polkuja.

Voi olla, että jään yksin,
voi olla.

Kuitenkin menen tuiskuun pakkaseen
vesisateeseen viimaan
ja jos vielä tulee kutsu ilman armopaloja,

siellä on minun kotini.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Kaunis

Vallankäytön vastustamisen historiaa
on koko elämä.

Kuka tulee
ja lyö leimoja
purkittaa
käyttää sinua omana portaanaan

kuka lamaannuttaa mitätöinnillä ja kuka tuhoaa,

eikä näe.

Standardisoituja leimattuja
pakettiinpuristettuja ovat meidän tylsät totuutemme.

En kysy, koska en halua vastausta

Ja minä kyselen kyselen
kelvottomuudesta riittämättömyydestä.

Juuri, kun luulin saavuttaneeni sielunrauhan,
puhalsi lumi minut pyörryksiin,
valitti viimaa tien yli
ja se kietoutui uneen ja unettomuuteen

- en tavoittanut onnea sinä yönä.

Minä etsin ja kurotin,
mitä etsin,
se ei pukeutunut sanoiksi,
se pirstaloitui auran julmaan ylikäyntiin
ja minä näin unta kadotuksesta tyhjyydestä.

Olisin voinut ajaa loputtomiin
ja lukea lumesta ja sen liikehdinnästä pyörteistä ja siellä täällä pilkottavista jalokivistä
huomisen,

En tavoittanut sitä.

Ajoin vain lumen halki,
olin jälleen yksin,
harteillani jumalien tekemättömien töiden paino.

Miksi tulee talvi,
miksi se on niin kaunis?
Miksi se jäädyttää kukat ja paskan?

Nyt vaan auralla kaikki tieltä pois tunnottomasti
ja minun paprikani meni mukana
sielunrauha särkyi
ja sataa sataa lunta

jääpiikkien huopatossujen tallata.

Muistamisen tahto

Punainen ja musta ovat
samassa tilassa, jossa myös
ajan harmaa
ohittaa sarastuksen
ja sarastus harmaan.

Samuuden kiertokulku hätkähdyttää,
miten niin osaset täsmäävät?
Ei leikiten,
vaan hioutumalla,
Macchu Picchun kivet.

Profeettojen kiviä
ja orkideoita ja
jäykkää tanssia holvien alla,
viimaa sukkahousujen tasalla.

Puhallamme hunnun kumoon,
kullankaivajina tavoitamme
onnenhipun,
sielun lämmön,
elämä maistuu murealta.

Mikä toiselle sopii, se toista kalvaa.

Läpi väistämisen,
häilyy muistamisen tahto ja kyky,
niistä tiivistelmän teen.

Mietin vaan,
mistä leimat syntyvät,
mistä painaminen ja nostaminen,
ihailun käänteisyys.

Valovoimainen hallittu ylitsepursuaminen valloittaa
ja jakaa.
On tahto ja läikehtivä nauru

vastassaan ikiaikaisen voikukansiemenpallon puhallus,
se lennähtää uumeniin ja uppoaa tahtoihin,

houkuttelee lennolle.

Etsiikö joku minua?

Yritin kasvattaa kukkaa,
istua tupakansavussa,
tiskata astioita,
murskata omaneduntavoittelua,
säilyä hengissä ilman happea tilaa hengittää,
Ihailla suurkaupunkeja,
lentää lentokoneilla ja
rakastaa rihkamaa.

Ja tuli hetki, jolloin ymmärsin,
minun oli valittava toisin.

Kelvollisuuteni mittarit olivat toisaalla,
tasa-arvon kiintymyksen ulottumattomissa.
Minun oli kiivettävä vuorelle ilman sherpoja,
selvittävä yksin.

Näkeekö joku minut?

Etsiikö joku minua?

Rönsyvaara

Ehkä häpeällinen rasittavana oleminen on vähemmän paha
kuin imuroitu tuuletettu läpivalaistu hiottu sielu?

Miksi nämä huoneet täyttyvät aina uusilla huoneilla?
Miksi nielaisen kokonaisia salmiakkeja,
miksi putoan?

Miksi ei palele koskaan?

Pitäisikö joitakuita pitää aina vähän lannistettuna, väsyneenä, heikkona,
edes vähän siedettävänä,
hyödynnettävänä,
että he eivät rönsyyntyisi liiaksi?

Odotus

Sade kirjoittaa ikkunaani,
lehdet muuttavat vesien suuntaa.

Katseemme kohtaavat,
ne painuvat alas.

Kuka olet,
ikkunani tuntematon kirjoittaja?

Toisitko viestin,
jota loputtomiin odotan?


Kurinalainen

Kiltteyden siimeksessä
väijyy terroristi.

Pienet silmäniskut
leyhyttelevät ilmaa,
joka liikahtaa.

Olen kurinalainen terroristi,
liikutan ilmaa vähän,
ajatusten kipinä
himoitsee poltettavaa.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Tule

Minuun kannattaisi tutustua.
Minä en tarvitse mitään,
mutta havaitsen kyllä.

Sinä olet minulle aarre,
mitä ikinä oletkin.

Tule.

Tekhne

Hän sanoi tuntevansa nimeni hyvin
ja tuotokseni,
monesta yhteydestä.
Yhteydet leimasivat minut teknokraatiksi.

Tapasimme,
ihan vieraina edelleen.
Hän tuli maininneeksi,
että olinkin yllättäen herttaisen näköinen ihminen.

Kaksi minää lipui toisiaan kohti ehkä koskaan kohtaamatta.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Vaskooli

Vallankäyttöä vihaan
inhoan komentelua määräilyä näköalattomuutta.

Katseiden varjoja,
sanottuja ja sanomattomia sanoja,
sitä että näkökyky kertakaikkiaan uupuu.

Jättäkää jo rauhaan,
antakaa olla.

Jumaluutta ei ole
vain omien tekojen vastuullisuutta.
Rakkautta arvostusta hiljaisissa teoissa.

Katsokaa se!

Ei mitään tuotoksia, ei armopaloja!

Minä suljen ovet

Minä en tule kalastamaan sinievätonnikalaa,
en tanssimaan Mariinskissa
enkä laittamaan jalkaani Kathryn Wilsoneja.

En tee politiikkaa
enkä varasta toisten nimiä.

Minä suljen ovet hiljaa takanani,
heitän kullat lattialle
- tonkikoot kuka haluaa ja kuka näkee.

Teen.

Jos joku näkee,
pakenen paikalta.

Olen hiljaa iloinen,
jos joku löytää langanpään
tai puolivahingossa puhkeaa kukkaan.